Toivotan lukijoilleni hyvää juhannusta! Itse vietän juhlaviikonlopun perinteisissä merkeissä, grillaten, saunoen, nauttien kesäyön hämärästä.

Juhannus on tärkeä asia. Niin ovat myös joulu ja kaikki muut säännölliset tauot normaalirutiineihin. Kirkolliset pyhät ovat siksi tärkeitä myös uskonnottomille, ja on sääli, että joitakin entisiä pyhiä on vesitetty siirtämällä niitä viikonloppuun. Mutta saman asian ajavat myös Vappu ja monet muut rituaalin kaltaiset juhlahetket. Jotkin niistä ovat yhteisiä kaikille tai laajalle joukolle kansalaisia, jotkin saattavat olla perheen, suvun tai ystävien keskeisiä: perinteisiä rapujuhlia, syntymäpäivän viettoja, kesäretkiä.

Entiseen maailman aikaan tällaiset poikkeukset rutiiniin olivat vielä tärkeämpiä kuin nykyään. Ne katkoivat jatkuvaa ja liiallista työn raskautta maaseudun raskaissa oloissa. Markkinapäivät, sadonkorjuujuhlat, isot monipäiväiset häänvietot, aina oli jotain odottamassa muutaman päivän, viikon tai kuukauden kuluttua. Niiden odottaminen antoi voimaa jaksaa.

Mietipä sellaista vanhaa traditiota kuin joka sunnuntainen kirkossa käynti. 

Maallistuneessa yhteiskunnassa kirkon valtaa kammoksuvat ryhmät ja kaupalliset toimijat ovat jo pitkään taistelleet kirkkoa ja uskontoa vastaan – ja samalla sunnuntaista lepopäivää vastaan.

Tosiasiassa perinteinen sunnuntai oli tärkeä.

Kirkossa käynti, kauppojen kiinni oleminen, arkisen työn keskeytyminen, hiljaisuus, keskittyminen johonkin mihin arkena ei ollut aikaa, usein henkiseen kasvamiseen tai rauhalliseen seurusteluun ihmisten kanssa, ne antoivat ihmiselle jotain, mitä ei nykyään ole saavutettavissa kuin suurella tahdonlujuudella.

Nyt juoksemme sunnuntaina kaupoissa, sillä lauantaina emme ole ehtineet. Perinteiset sunnuntaivierailut ovat muuttuneet tai kadonneet. Sunnuntaikirkkoon liittyvä aivan erityislaatuinen ihmisten kohtaaminen ja hiljentyminen jonkin suuremman äärellä on useimmille meistä pelkkää historiaa.

Ja missä välissä istumme vain paikoillamme ajattelemassa? Ja milloin vedämme niskaan pyhävaatteet korostaaksemme symbolitasolla arjen ja pyhän eroa?

Jos itselläni olisi mahdollisuus ja tahdonlujuutta tarpeeksi, julistaisin sunnuntain itselleni sellaiseksi kuin se aiemminkin oli, päiväksi, jolloin kokoaisin itseni ja suoristaisin ajatukseni ojennukseen loppuneen viikon sinne tänne säntäilevistä, hermostollisesti ja älyllisesti ja joskus fyysisestikin rasittavista puuhista.

Julistaisin täysin kielletyksi kaiken torailun ja kiihkeät keskustelut. Käyttäisin aikaa lukemiseen. Pukeutuisin siististi. Kävisin sunnuntaikävelyllä – enkä hikijuoksulenkillä kuntoa kohentamassa. Nukkuisin hyvin, sillä huolet olisivat edellisessä viikossa tai tulevan viikon murheita. Alkaisin ehkä käydä kirkossa.

Muistelen lapsuudenkotiani. Isäni touhusi töissä ja asioita hoitamassa maanantaista lauantaihin. Sitten lauantai-iltana rytmi muuttui, ja sunnuntai jäi lapsenkin mieleen erilaisena, jollain tavalla – käyttääkseni sellaista vanhaa sanayhdistelmää, jota isänikin olisi voinut käyttää – ylevöityneenä rauhan tyyssijana.

Jokainen pyhäpäivä, juhlapäivä, sesonki, on erilaisensa. Jotkin on tarkoitettu rauhaa varten, jotkin iloitsemiseen. Kaikki ne yhdessä luovat tasapainon levottomalle normaalielämällemme.

On sääli, että mahdollisuuksia sellaisiin eläviin ja elämää ylläpitäviin hetkiin on vähennetty ja että niistä on monille tullut vain pakkojuhlia tai yleisiä ryyppäyspäiviä tai miten sitten itse kukin on niitä omalta osaltaan tuhonnut.